1937 – Pyhäkosken vesivoimalaitos, Leppiniemi

MUISTOJA VOIMALAITOSKYLÄSTÄ

Voimakas pillin ääni viiltää ilmassa. Pohjois-Suomen voimalaitoskylässä yksi työpäivä on jälleen päättynyt. Korjaamon ja liikennetoimiston pihasta henkilöautot ampaisevat varastorakennusten välistä kohti vapaa-aikaa, osa kioskin luota kohti asuntoaluetta, tuota Aarne Ervin luomaa rivitaloaluetta, osa kääntyy kaupan luota kerrostaloalueelle ja loput jatkavat vähän yli kuuden kilometrin matkan kohti kirkonkylää, jonne niin moni on jo omakotitalon rakentanut tai rakennuttanut, ehkä suoraan ostanutkin.

Kylässä kotona olevat perheenemännät ovat jo aloittaneet ruoanlaiton. Kun päivällinen on syöty ja tiskeistä selvitty, ovat vuorossa illan harrastukset ynnä muut puuhat. Tuolla voimalaitoksen päivystäjä rientää kohti jääkiekkokaukaloa valmentamaan kaukalossa odottavia nuoria, harrastusladulla yksi jos toinenkin kerää kilometrejä yhtiön järjestämää arvontaa varten ja samalla pyrkii nostamaan kuntoaan. Nuori, syntyperältään englantilainen nainen kävelee ripeästi kohti asuntoaluetta antamaan perheelle englannin kielen opetusta.

Voimalaitoksen yläaltaan puolella joku mies kairaa reikää narratakseen kalaa vaimolle kotiin vietäväksi. Yksi perheenemäntä menee kohti talousrakennusta pyykkiä pesemään ja toinen matonkudekassin kanssa harrastustalolle mattoja kutomaan.

Koululaiset lukevat läksyjään ja niistä selvittyään suuntaavat kohti kaveripiiriä. Nuorten yhtye soittelee vanhassa parakkirakennuksessa (voi sitä meteliä!) ja tavallisimmin parikymmentä naista jumppaa Kaarina Räsäsen johdolla, ensin alkuvuodet koulun juhlasalissa ja myöhemmin, kun koulu oli palanut, harrastustalossa.

Kunnan tai seurakunnan luottamushenkilöiksi valitut kävivät kirkonkylässä kokouksissa, ja koulujen vanhempainkokoukset vaativat myös osallistumista. Muutamat henkilöt kylästä osallistuivat kirkonkylässä Oulujoki-opiston eri kursseihin ja piireihin.

Silti omasta kylästä löytyi monenlaista harrastamista, sillä olihan henkilökunnanyhdistyksen piirissä parhaimmillaan neljätoista eri kerhoa, joista kukin saattoi valita mieleisensä. Aiempina vuosikymmeninä musiikista huolehtivat mieskuoro, naiskuorokin vähän aikaa ja torvisoittokunta. 50-luvun alkupuolella yhtiössä oli työssä kanttori Kropsu, joka vapaa-aikanaan ohjasi lapsille musiikkinäytelmäesityksen. Ja jo tätä ennen lapset saivat ohjausta balettiaskelten opettelemisessa. Jälkimmäisen harjoituksen päätteeksi esitettiin näytelmä ”Lumikki ja seitsemän kääpiötä”. Siinä näytelmässä oli mukana myös nuoria aikuisia. Teatterin ja näyttelemisen tarpeesta kuitenkin vastasi näytelmäkerho, ja shakkikerhossa istuttiin hiljaa ja hartaasti. Muutamat henkilöt maalasivat tauluja, jotkut myös posliinia. Radioamaatööri otti yhteyksiä maailmalle. Muhoksen Karjala-seura järjesti juhlia muutaman kerran, muun muassa Praasniekka-pidot, sekä tilasi ohjaajan opettamaan nuorisolle kupariesineitten keramisointia. Diakoniatyöseura kokoontui melko säännöllisesti.

Sekä kylän pojille että tytöille oli urheiluseurojen järjestämäää harrastustoimintaa ja oli myös partiotoimintaa. Alle kouluikäiset, kolme vuotta vanhemmat lapset kävivät voimayhtiön järjestämää lastentarhaa.

Yhtiön johto otti myös henkilökunnan hengelliset tarpeet huomioon järjestämällä vuosien ajan muutamia kertoja vuodessa kuljetuksia sunnuntaisin Muhoksen kirkkoon. Omilla autoilla luonnollisesti mentiin kuitenkin aiemmin ja myöhemmin lähinnä lasten rippikirkkoon ja joulukirkkoon. Hämmästyttävää on se, ettei aiemmin, vaan vasta äskettäin ole huomattu harventaa metsää kirkon ja joen välistä. Tuskin nimittäin ”vainolaisesta” enää pitkään aikaan olisi ollut uhkaa siten, että tultaisiin joelta kirkkoa ryöstämään tai polttamaan. Kirkon portailta on suurenmoinen näköala Oulujoelle. Kirkkokuorossa Leppiniemen voimalaitoskylästä lauloi vakituisesti kolme henkilöä, tilapäisesti vielä lisäksi kahdesta neljään.

Kylän ympäristössä oli mainiot marjamaat. Niinpä niin mustikoita, hilloja, vadelmia kuin puolukoitakin kerättiin ahkerasti. Myös puutarhamansikoita kasvatettiin. Pikku hiljaa pakastimet kylän talouksissa yleistyivät, ja kun joskus ennen oli puhuttu reksaamisesta, niin silloin sitten marjoja ja muuta syötävää alettiin laittaa ”pakkaseen”.

Rokuan Saarijärvelle yhtiön tukemana ja henkilökunnanyhdistyksen majatoimikunnan toimesta rakennettiin ensin pienempi ja myöhemmin suurempi maja. Saarijärven maastossa hiihdettiin murtomaahiihtoa ja harjoiteltiin slalomia sekä harrastettiin mäkihyppyjä. Kesällä luonnollisesti uitiin kuten kylässäkin, jossa muutamina kesinä oli lapsille järjestetty uimakoulu. Meidät 30-luvun loppupuolella syntyneet viisi tyttöä hätistettiin kerran yhtiön lehteä, Voimaviestiä, varten valokuvaan sillä perusteella, että olimme oppineet uimaan. Kun asettauduimme riviin kuvaa varten, minä tunsin oloni hiukan vaivautuneeksi, sillä muistin siinä, että olin jo ennen uimakoulun alkua seurakunnan tyttökerhon retkellä Montassa huomannut osaavani uida ja siksi mietinkin, kuulunko oikeastaan koko kuvaan! Vanhin meistä tytöistä oli kuitenkin jo uimamaisteri, huomasin, enkä sitten esittänyt vastalausetta.

Yhtiön omistama Oulujärven maja oli ahkerassa käytössä. Henkilökunnan lapset olivat siellä usein kesäleirillä. ”Hepokatti”-yhdistelmäauto, joka oli rakenmettu yhtiön korjaamolla kuorma- ja linja-autosta, kuljetti viikonloppuina henkilökuntaa sekä Saarijärvelle että Oulujärvelle.

Vähitellen perheisiin hankittiin kissa tai koira. Kouluajoiltani muistan vain Torssosen perheen skotlannin paimenkoira ”Tomin”.

Yhteisiä tapahtumia Leppiniemessä olivat hiihto- ja urheilukilpailujen lisäksi erilaiset juhlat, kuten ruska- ja vappuhipat sekä juhannustapahtumat. Eräissä hiihtokilpailuissa oli miesten sarjan jumbopalkintona lenkkimakkaraa ”kaksi kertaa kaulan ympäri”, kuten kuuluttaja ilmoitti. Kasvimaata hoidettiin innokkaasti, ja tomaattikopin kattoikkunan avaaminen ja sulkeminen oli joka-aamuinen ja -iltainen huoli.

40-luvun lopulla ja 50-luvun alkupuolella tomaattikoppien lähistöllä oli pitkä rivistö kanakoppeja, kanojakin siis kasvatettiin. Äitini piti aikoinaan siellä joen pohjoispuolella talousrakennuksen päädyssä paria lammasta. Kirjolohia kasvatettiin, autokerhossa perehdyttiin autojen huoltamiseen, metsästyskerho ja naistoimikunta toimivat vilkkaasti. Joessa uitiin ja pulahtipa joku uskalias avannossakin. Kädentaitoja paranneltiin askartelukerhossa.

Kyläiltiin ja naapurissa poikettiin, varsinkin ennen 60-luvun alkuvuosia, jolloin televisio alkoi vangita kyläläisiä ruudun ääreen. Hyviksi tutuiksi tulivat Peyton Place´n ja muitten sarjojen henkilöt. Yhtiön hankilökuntaan kuuluva tuli kerran Helsingistä ja nauraen kertoi kaupungilla tervehtineensä tuttavaa, kunnes pienen hetken ku1uluttua huomasi, että kysymyksessä olikin TV-kasvo ja tuttavuus siis kovin yksipuolista!

Juhlapyhien edellä siirrettiin saunavuoroja ja niinpä saunojen pukuhuoneissa sattui ”törmäyksiä”, kun asia toisinaan pääsi unohtumaan ja satuttiin menemään toisten vuorolla saunaan! Riippui sitten kokonaan ihmisten huumorintajusta, miten kulloinkin tilanteeseen suhtauduttiin. Jotkut nimittäin suuttuivatkin!

Kun sukulaisiin ja tuttaviin muualle Suomeen haluttiin pitää puhelimitse yhteyttä, puhelut tilattiin vuosikymmeniä yhtiön voimalaitoksen puhelinkeskuksesta. Automatisoinnin myötä myöhemmin asunnoistakin voitiin suoraan soittaa ilman puhelunvälittäjän apua.

Työnantaja Oulujoki Oy järjesti yhtiön 25-vuotisjuhlat vuonna 1966 ja 50-vuotisjuhlat vuonna 1991. Maankuuluja nimimiehiäkin aiemmin kävi kylässä vierailulla, Vierasmajalla presidentti Urho Kekkonen ja taiteilijoista ainakin Tamara Lund miehensä Aatos Tapalan kanssa. Aikoinaan oli myös helsinkiläinen kuorovierailu, muistelen, että kysymyksessä olisi ollut YL, mutta tästä asiasta en ole aivan varma, maankuulu kuoro se kuitenkin oli.

Lääkäri, silloin sanottiin tohtori, Eino Sipilä piti kerran viikossa vastaanoton ensiapuasemalla. Sairaanhoitajia kylässä ehti työtä tehdä kaksi, rouvat Therese Torssonen, jota ”Tikaksi” tituleerattiin, ja hänen eläkkeelle jäätyään Maija Kymäläinen. Rouva Torssosen aikana oli myös työssä perushoitaja – silloin apuhoitaja – Aino Sandgren sekä kodinhoitaja Tyyne Repo.

Vähitellen henkilökuntaa jäi eläkkeelle ja muutti pois kylästä, kuka lähemmäs, kuka kauemmas, jotkut pääkaupunkiseudulle asti. Voimayhtiökin liittyi mukaan yleiseen muoti-ilmiöön ja ryhtyi vähentämään henkilökunnan määrää. Yhtiöläisten keskuudessa ei millään voitu uskoa todeksi sitä, että firmaan jäisi niin vähän väkeä, kuin mitä ennusteissa povattiin. Sekä eläkkeelle siirtymiset että henkilökunnan vähentäminen aiheuttivat sen, että kylässä toimineet Oulun Osuuskaupan myymälä ja Punaisen Ristin Muhoksen osaston kesäisin auki ollut kioski joutuivat vaikeuksiin. Osittain tämä johtui myös siitä, että henkilökunta oli hankkinut omia autoja ja ryhtyi tekemään ostoksia kirkonkylästä. Yhtiöstä kävi päivittäin kuorma-auto Oulussa ja nk. huoltoauto kirkonkylässä. Paitsi firman hankkimia tavaroita, nämä autot toivat mukanaan myös henkilökunnan ostamia tai tilaamia ostoksia. Oulujoki Oy:n linja-autot liikennöivät alkuaikoina kirkonkylään, Pälliin ja Monttaan. Taisi olla 50-luvun loppua, kun se linja-autoliikenne yhtiön järjestämänä päättyi.

Vuosikymmenten myötä kylän ilme muuttui, suuri nk. parakkialue purettiin ja tilalle kohosi kuusi suurta kerrostaloa. Suunnilleen saman verran rakennettiin puisia yhden perheen taloja. Koulukin paloi kylästä ja jo ennen sitä ruokala- ja kerhorakennus Seuratalo, jossa toimi myös elokuvateatteri. Seuratalon ruokalan ruoka oli hyvää ja edullista. Erikoisruokatoivomuksetkin otettiin mukisematta vastaan. Siellä oli mahdollista käydä syömässä myös sunnuntaisin. Emäntinä toimivat rouvat Rakel Lahdenperä ja myöhemmin Aira Mankinen, joka ensin tuli emännäksi Vierasmajalle. Entisen Seuratalon lähelle rakennettiin uusi. Lapset kuitenkin joutuivat koulun palamisen jälkeen menemään ala-asteelle Huovilaan ja kirkonkylän keskuskouluun. Ensiapuasema purettiin ja senkin tilalle rakennettiin uusi ensimmäisen konttorirakennuksen ja varastokonttorin väliin. Ensimmäisessä konttorirakennuksessa sijaitsi vuosia betoni- ja geoteknillinen toimisto ja siihen kuului liikennekonttorin takana ollut laboratorio.

Aiemmin kylässä toimivat myös postitoimisto, kirjakauppa, parturiliike ja kampaamo. Ompelijakin kylästä löytyi ainakin pariin otteeseen. Metsään lähelle voimalaitosta rakennettiin myöhemmin piirivalvomorakennus, josta ryhdyttiin Pyhäkosken voimalaitoksen lisäksi ohjaamaan muitakin Oulujoen ja Emäjoen voimalaitoksia.

Veden alle jääneestä, alkuperäisestä Leppiniemestä 40-luvun lopulla joen pohjoisrannalle siirretyt asuinrakennukset yhtä lukuunottamatta purettiin pois. Näitä rakennuksia lähellä olleen puutarhan toiminta lopetettiin. Isovihan aikainen, 1700-luvulta peräisin ollut aittarakennus siirrettiin pohjoisrannan pihapiiristä yhtiön Vierasmajan pihaan.

Voidaan muuten sanoa, että Oulujoki Oy:n, myöhemmin Imatran Voima Oy:n, sittemmin Fortumin henkilökunta koostui eri puolilta Suomea Leppiniemeen työhön tulleista. Saattoi kuulla haastettavan karjalaa, väännettävän savoa, puhuttavan porilaisittain tai tultavan keskustelukumppanin kanssa toimeen helsinkiläisittäin, ehkäpä h:n päältäkin tai paikallisella murteella. Muutamia erikoisia persoonallisuuksia ihmisten joukossa oli, ja kanssakulkijat antoivat heille lisänimiä.

Melko hyvin yleensä ottaen tultiin toimeen. Kylässä oli kuitenkin aikoinaan myös poliisi, joka toisinaan joutui tilipäivänä rauhoittelemaan ”pitkäripaisessa” käyneitten miesten välisiä riitoja. Satuimme kerran tyttökaverini Asta Torssosen kanssa olemaan suunnilleen siinä, missä nyt sijaitsevat Leppiniemen entisten lasten muistoksi pystytetyt kivet, kun kylän läpi kulkevaa tietä sieltä kaupan suunnalta ja poliisiputkalta päin juoksi kovaa vauhtia iso, roteva mies, jota kylän poliisi ajoi takaa. Silmät kiiluen mies huusi ja kehaisi: ”Kyllä minä sentään vielä yhdelle tuollaiselle mämmiropposelle pärjään!” Poliisi oli nimeltään Mämmi, ja mikäli minulle oikein on kerrottu, siirtyi myöhemmin poliisiksi Petäjäskoskelle. Mutta eipä aikaakaan, kun poliisi sai miehen kiinni ja lähellä olevaa aitausta vasten taltutteli häntä, niin että pääsi kuljettamaan tämän hunalaisen putkaan. Sitä emme sitten enää saaneet tietää, alkoiko tämä kilpajuoksu sieltä poliisiputkalta, vai oliko Mämmi kenties hälytetty taas kerran parakkialueen taakse sinne miehistöparakeille, joitten luona useimmiten yhteenottoja miesten välillä syntyi.

Pyhäkosken voimalaitokselta kilometrin verran Muhoksen kirkonkylän suuntaan, metsäisen tien varressa ja suuren peltoaukean laidassa sijaitsi yhtiön Rättilän maatila, josta huoltoauton mukana saatiin aamuisin maitoa perheisiin, joilla oli ”tinki” siellä.

Leppiniemen kauneutta ovat monet siellä käyneet ihastelleet tavattomasti. Kylä kaunistui vielä siitäkin, että yhtiö ennen ankaria säästötoimenpiteitä kunnostutti pohjoispuolen uimarannan. Siihen tuli kaunis, puita kasvava niemi ja ennen rannan ainakin osittain veden teräväsärmäisiä kivenlohkareita sisältänyt pohja muuttui hiekkapohjaiseksi. Harmillista on se, että entistä uittokourun pohjaa ei voida kunnostaa siten, että ainakin toisinaan voitaisiin vettä juoksuttaa pieniin, rakennettuihin lampiin ja niistä edelleen rinnettä alas hienona putouksena jokeen.

Satuin kerran aamulla kuulemaan radiosta monessa paikassa asunutta, mutta viimeksi, aivan äskettäin Helsingistä Kainuuseen Otanmäen hylättyyn kaivoskylään muuttanutta toimittaja-kirjailijaa. Hän puhui siitä, miten siellä Otanmäen kaivoskylässä aikoinaan asui melkein joka puolelta Suomesta tulleita ihmisiä ja miten nämä ihmiset oppivat suvaitsevaisiksi, kun jo naapurissa saattoi asua erilainen ihminen. Ja kun ovesta ulos astui, luonto oli siinä. Kylään joskus halveeraavastikin suhtauduttiin, kun ei ymmärretty sen ainutlaatuisuutta. Nämä havainnot olisivat hyvin sopineet havainnoiksi Leppiniemestä.

Kun tänä päivänä voimalaitoskylään poikkeaa siellä pitkään työtä tehnyt ja asunut entinen yhtiöläinen, harvojen tiellä vastaantulevien ihmisten kasvot ovat täysin outoja johtuen siitä, että kylässä asuu suurimmalta osin kokonaan muualla työssä käyviä. Silti kylä ja sen ympäristö tuovat mieleen monen monia tapahtumia, muistikuvia menneiltä vuosikymmeniltä. Jotkut muistikuvista ovat sellaisia, että ne tuovat hymyn suupieleen, mutta totta on, että mieleen tulee myös vähemmän iloisia tapahtumia. Ne kaikki muodostavat muistojen helminauhan, ikimuistoisen!

Toivottavasti meidän siellä asuneiden ei kuitenkaan tarvitse haikailla menneitä, sillä kreikkalaisessa sananlaskussa sanotaan: ”Menneitten haikailu on tulevaisten laiminlyömistä!”.
– Oili Kajansalmi